Tri Maria Montessorin elämänkerta

1870 – 1952

Maria Montessori syntyi 31.8.1870 Chiaravallen kaupungissa Italiassa. Hänen isänsä, Alessandro, toimi siviilihallinnon kirjanpitäjänä, ja hänen äitinsä, Renilde Stoppani, oli korkeasti koulutettu ja intohimoinen lukemisen harrastaja.

Montessorin perhe muutti Roomaan vuonna 1875, ja seuraavana vuonna nuori Maria ilmoittautui paikalliseen valtion kouluun Via di San Nicolo da Tolentinon varrella. Koulutuksensa edistyessä hän alkoi rikkoa naisten työuria rajoittavia esteitä. Vuosina 1886–90 hän jatkoi opintojaan Regio
Instituto Tecnico Leonardo da Vinci -oppilaitoksessa, jonka hän aloitti aikomuksenaan opiskella insinööriksi. Se oli epätavallista aikana, jolloin useimmat keskiasteen opintoihin tähtäävät tytöt opiskelivat mieluummin klassisia kuin teknisiä aineita.

Montessorin valmistuttua vanhemmat kannustivat häntä opettajan uralle, joka oli yksi harvoista naisille avoimista ammateista tuohon aikaan, mutta hän oli päättänyt mennä opiskelemaan lääketiedettä ja valmistua lääkäriksi. Hänen isänsä vastusti tätä kurssia – lääketieteen opinnot oli tuolloin varattu ainoastaan miehille – ja aluksi oppilaitoksen johtaja ei hyväksynyt Mariaa opiskelemaan. Maria ei lannistunut vaan päätti epäonnistuneen haastattelun professorin kanssa sanomalla: ”Tiedän, että minusta tulee lääkäri.”

Vaikuttaa siltä, että lopulta paavi Leo XIII puhui hänen puolestaan. Vuonna 1890 Montessori kirjoittautui Rooman yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, matematiikkaa ja luonnontieteitä ja suoritti tutkintonsa kaksi vuotta myöhemmin. Tämä ja paavin väliintulo mahdollistivat hänelle pääsyn lääketieteelliseen tiedekuntaan, ja hänestä tuli yksi Italian ensimmäisistä opinnot lääketieteellisessä tiedekunnassa aloittaneista naisista. Montessori erottui joukosta sukupuolensa lisäksi myös siksi, että hän oli todella vakaasti päättänyt oppia hallitsemaan aihepiirin. Hän sai lääketieteellisessä oppilaitoksessa joukon apurahoja, joilla hän yksityisopetuksella hankkimiensa ansioiden ohella sai maksettua suurimman osan lääketieteellisestä koulutuksestaan.

Opiskeluaika ei ollut hänelle helppoa. Hän joutui miespuolisten kollegoidensa ennakkoluulojen kohteeksi ja joutui tekemään dissektioita yksin, koska niitä ei saanut tehdä luokissa, joissa oli sekä miehiä että naisia. Hän oli kuitenkin ahkera opiskelija, ja 10. heinäkuuta 1896 hänestä tuli yksi Italian ensimmäisistä naislääkäreistä ja tämän myötä myös tunnettu koko maassa.

Hänet palkattiin välittömästi yliopiston yhteydessä toimivaan San Giovannin sairaalaan. Myöhemmin samana vuonna hänet pyydettiin Italian edustajaksi kansainväliseen naisten oikeuksien kongressiin Berliiniin, ja kongressissa pitämässään puheessa hän esitti teesin yhteiskunnallisen uudistuksen puolesta vaatien, että naisilla tulisi olla oikeus samoihin palkkoihin kuin miehillä. Tapahtumaa juontanut toimittaja kysyi häneltä, miten hänen potilaansa reagoivat naislääkäriin. Hän vastasi: ”… He vaistoavat, kun joku todella välittää heistä… Ainoastaan yläluokat ovat ennakkoluuloisia naisia kohtaan, jotka tekevät elämällään jotain hyödyllistä.” 

Marraskuussa 1896 Montessori pääsi lisäämään portfolioonsa työn kirurgisena avustajana Rooman Santo Spirito -sairaalassa. Hän työskenteli suurelta osin köyhien ja etenkin heidän lastensa parissa. Lääkärinä hänessä pantiin merkille tapa, jolla hän ”huolehti” potilaistaan varmistaen, että heillä oli lämmin ja että he saivat kunnon ruokaa, heidän sairauksiensa diagnosoinnin ja hoitamisen lisäksi. Vuonna 1897 hän osallistui vapaaehtoisena tutkimusohjelmaan Rooman yliopiston psykiatrisella klinikalla. Siellä hän työskenteli yhdessä Giuseppe Montesanon kanssa, ja heidän välilleen alkoi kehittyä romanssi.

Osana työtään klinikalla hän vieraili Rooman mielisairaalassa etsimässä potilaita klinikalla hoidettaviksi. Hän kertoo, miten eräällä näistä käynneistä lasten mielisairaalan hoitaja kertoi hänelle inhoten, miten lapset keräsivät ruokailun jälkeen murusia lattialta. Montessori ymmärsi, että sellaisessa tyhjässä, kalustamattomassa huoneessa lapset etsivät epätoivoisesti stimulaatiota aisteilleen ja tekemistä käsilleen ja että tämä puute vaikutti heidän tilaansa.

Hän alkoi lukea kaikkea löytämäänsä henkisesti jälkeenjääneistä lapsista, tutkien erityisesti kahden varhaisen 1800-luvun ranskalaisen käänteentekeviä teoksia. Nämä olivat Jean-Marc Itard, joka tuli tunnetuksi työstään ”Aveyronin villin pojan” parissa, ja hänen oppilaansa Edouard Séguin. Hän halusi niin kovasti ymmärtää heidän teoksiaan kunnolla, että käänsi ne itse ranskasta italiaksi. Itard oli kehittänyt aisteja hyödyntävän kasvatustekniikan, jota Séguin myöhemmin yritti soveltaa valtavirtaa edustavaan kasvatukseen. Aikansa kurinalaiseen koulutukseen hyvin kriittisesti suhtautunut Séguin painotti jokaisen yksittäisen lapsen kunnioittamista ja ymmärtämistä. Hän kehitti käytännöllisiä välineitä ja laitteita avuksi lapsen aisteihin perustuvien käsitysten ja motoristen taitojen kehittämisessä. Montessori käytti niitä myöhemmin uusilla tavoilla. Yliopiston lukuvuonna 1897-98 hän pyrki laajentamaan tietojaan koulutuksesta osallistumalla pedagogiikan kursseille, joilla hän tutustui Rousseaun, Pestalozzin ja Fröbelin tutkimuksiin.

Vuonna 1898 Montessorin työ mielisairaalan lasten parissa alkoi saada lisää näkyvyyttä. 28-vuotiasta Montessoria pyydettiin puhumaan kansalliseen lääketieteelliseen kongressiin Torinoon, missä hän puolusti kiistanalaista teoriaa, jonka mukaan kunnollisen huolenpidon puute oli syynä jälkeenjääneiden ja häiriintyneiden lasten käytöshäiriöille. Hän jatkoi samasta aiheesta seuraavana vuonna puheessaan kansallisessa pedagogisessa kongressissa, missä hän esitteli vision kasvatustoimiin perustuvasta yhteiskunnallisesta kehityksestä ja poliittisesta taloudesta. Tämä ajatus yhteiskunnan uudistamisesta kasvatuksen avulla kehittyi ja kypsyi Montessorin ajattelussa koko hänen ikänsä ajan.

Montessorin osallistuminen jälkeenjääneiden lasten kasvatukseen erikoistuneen kansallisen liiton toimintaan johti hänen nimittämiseensä uuden, ortofreeniseksi kouluksi kutsutun laitoksen johtajaksi yhdessä Guisseppe Montesanon kanssa. Kouluun otettiin lapsia, joilla oli hyvin monenlaisia vaivoja, ja se osoittautui käännekohdaksi Montessorin elämässä muuttaen hänen ammatillisen identiteettinsä fyysikosta kasvattajaksi. Tähän asti hänen ajatuksensa lasten kehityksestä olivat olleet pelkkiä teorioita, mutta opetussairaalan tavoin toimivaksi perustettu pieni koulu mahdollisti näiden ideoiden toteuttamisen käytännössä. Montessori työskenteli ortofreenisessä koulussa kahden vuoden ajan, tehden kokeiluja Itardin ja Séguinin keksimien materiaalien avulla ja hioen niitä ja tuoden työhön tieteellistä, analyyttistä asennetta; opettaen ja tarkkaillen lapsia päivisin ja kirjoittaen muistiinpanoja öisin.

Suhde Giusseppe Montesanoon oli kehittynyt rakkaustarinaksi, ja vuonna 1898 Maria synnytti lapsen, Mario-nimisen pojan, joka annettiin hoidettavaksi maaseudulla Rooman lähellä asuvalle perheelle. Maria vieraili Marion luona usein, mutta poika sai vasta vanhempana tietää, että Maria oli hänen äitinsä. Heidän välilleen syntyi silti vahva side, ja myöhempinä vuosina Mario teki yhteistyötä ja matkusteli äitinsä kanssa. Hän myös jatkoi äitinsä työtä tämän kuoltua.

Vuonna 1901 Montessori lähti ortofreenisestä koulusta ja syventyi omiin koulutusfilosofian ja antropologian opintoihinsa. Vuonna 1904 hän otti vastaan työn luennoitsijana Rooman yliopiston pedagogiikan laitoksella ja jatkoi siinä työssä vuoteen 1908 saakka. Eräällä luennolla hän kertoi oppilailleen: ”Tutkimuksemme aiheena on ihmiskunta; meidän tarkoituksenamme on tulla opettajiksi. Todellisen opettajan tekee rakkaus ihmislasta kohtaan; sillä rakkaus muuttaa kasvattajan yhteiskunnallisen tehtävän korkeammaksi tietoisuudeksi elämäntehtävästä”.

Niinä aikoina Rooma kasvoi hyvin nopeasti, ja keinottelevan kehityksen vauhdissa rakennusyrityksiä meni konkurssiin jättäen jälkeensä keskeneräisiä rakennusprojekteja, jotka vetivät valtaajia nopeasti puoleensa. Erään tällaisen kehitystilanteen pelasti San Lorenzon alueella joukko varakkaita pankkiireja, jotka ottivat hoitaakseen perusremontoinnin ja jakoivat suurempia asuntoja pieniksi huoneistoiksi köyhtyneille työläisperheille. Kun vanhemmat olivat koko päivän töissä, pienemmät lapset saivat aikaan tuhoa vasta valmistuneissa rakennuksissa. Tämä sai suunnittelijat lähestymään tri Montessoria, jonka he toivoivat keksivän lapsille päiviksi muuta puuhaa, jotta enemmiltä vahingoilta tiloissa vältyttäisiin.

Montessori tarttui tilaisuuteen päästä työskentelemään normaalien lasten kanssa, ja hän otti käyttöön ortofreenisessä koulussa kehittämiään koulutusmateriaaleja ja perusti ensimmäisen Casa dei Bambinin tai ”lasten talon”, joka avattiin 6. tammikuuta 1907. Talolle järjestettiin pienet avajaiset, mutta harva odotti projektilta mitään. Montessori oli eri mieltä: ”Minulla oli outo tunne, joka sai minut ilmoittamaan empaattisesti, että tämä oli alkua hankkeelle, josta jonain päivänä puhuisi koko maailma.

Hän toi lasten ympäristöön paljon erilaisia tehtäviä ja muita materiaaleja mutta säilytti vain ne, jotka lapsia kiinnostivat. Montessori huomasi, että lapset, jotka sijoitettiin ympäristöön, jossa tehtävät oli suunniteltu tukemaan heidän luonnollista kehitystään, pystyivät opettamaan itseään. Hän käytti tästä myöhemmin nimitystä automaattikoulutus. Vuonna 1914 hän kirjoitti: ”En keksinyt opetustapaa, vaan annoin vain joillekin pienille lapsille tilaisuuden elää.”

Syksyyn 1908 mennessä oli toiminnassa viisi Case dei Bambini -taloa, neljä Roomassa ja yksi Milanossa. Casa dei Bambini -taloissa olleet lapset edistyivät poikkeuksellisen hyvin, ja pian 5-vuotiaat osasivat lukea ja kirjoittaa. Tieto Montessorin uudesta lähestymistavasta levisi nopeasti, ja paikalle alkoi tulla vierailijoita katsomaan omin silmin, miten hän saavutti moisia tuloksia. Vuoden sisällä Sveitsin italiankielinen osa alkoi muuttaa lastentarhoja Casa dei Bambineiksi ja uuden opetusnäkökulman leviäminen alkoi.

Kesällä 1909 tri Montessori piti ensimmäisen lähestymistapaansa käsitelleen ammatillisen koulutuksen noin 100 opiskelijalle. Hänen muistiinpanoistaan tuolta ajalta syntyi hänen ensimmäinen kirjansa, joka julkaistiin samana vuonna Italiassa ja ilmestyi vuonna 1912 käännöksenä Yhdysvalloissa nimellä The Montessori Method (Montessorin menetelmä) nousten toiselle sijalle Yhdysvaltain tietokirjallisuuden bestseller-listalla. Pian sen jälkeen se käännettiin 20:lle eri kielelle. Sillä on ollut suuri vaikutus kasvatusalaan.

Joulukuun 20. päivänä 1912 hänen äitinsä menehtyi 72 vuoden iässä. Tällä tapahtumalla oli syvä vaikutus Mariaan, ja vuosi äitinsä kuoleman jälkeen hän toi 14-vuotiaan poikansa, Marion, Roomaan asumaan kanssaan.

Seurasi ajanjakso, joka laajensi suuresti Montessorin lähestymistapaa. Montessoriliittoja, -koulutusohjelmia ja -kouluja perustettiin ympäri maailmaa, ja matkat, joihin sisältyi julkista puhumista ja luennointia, pitivät tri Montessorin kiireisenä, suurelta osin Amerikassa, mutta myös Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja ympäri Eurooppaa. Tähän mennessä Montessori oli luopunut muista sitoumuksistaan keskittyäkseen täysin kehittämänsä lähestymistavan levittämiseen. Suuri osa laajenemisesta oli kuitenkin heikolla pohjalla, ja sitä häiritsivät ensimmäisen maailmansodan tapahtumat.

Palattuaan Yhdysvalloista vuonna 1917 ja Marion mentyä naimisiin ensimmäisen vaimonsa, Helen Christyn, kanssa Maria asettui Espanjan Barcelonaan, mihin oli perustettu häntä varten Seminari-Laboratori de Pedagogiá. Hänen poikansa liittyi hänen seuraansa vaimonsa kanssa, ja hänen neljä lastenlastaan viettävät kehitysvuotensa siellä: kaksi poikaa, Mario Jr ja Rolando, sekä kaksi tyttöä, Marilena ja Renilde. Hänen nuorin lapsenlapsensa Renilde toimi vuoteen 2000 asti ensin yleissihteerinä ja sitten johtajana (vuoteen 2005 asti) Association Montessori Internatiole -organisaatiossa, jonka Maria Montessori perusti vuonna 1929 jatkamaan työtään.

Marian intohimona oli luoda pysyvä tutkimus- ja kehityskeskus toimimaan hänen varhaisten vuosien koulutukseensa perustuvan lähestymistapansa mukaisesti, mutta mahdollisuudet tämän haaveen toteuttamiseen Espanjassa hänen elinaikanaan teki tyhjäksi fasismin nousu Euroopassa. Vuoteen 1933 mennessä kaikki montessorikoulut Saksassa oli suljettu ja häntä esittävä nukke poltettiin hänen kirjoistaan tehdyllä roviolla Berliinissä. Samana vuonna, Montessorin kieltäydyttyä yhteistyöstä Mussolinin kanssa Italian montessorikoulujen sisällyttämiseksi fasistien nuorisoliikkeeseen, Mussolini sulki ne kaikki. Espanjan sisällissodan puhkeaminen pakotti perheen jättämään kotinsa Barcelonassa, ja he matkasivat Englantiin kesällä 1936. Englannista pakolaiset siirtyivät Alankomaihin asumaan hollantilaisen pankkiirin tyttären Ada Piersonin perhekotiin. Mario, joka oli tähän mennessä vieraantunut ensimmäisestä vaimostaan, meni myöhemmin naimisiin Adan kanssa.

Vuonna 1939 Mario ja Maria suuntasivat Intiaan ensin pitämään kolme kuukautta kestävän ammatillisen koulutuksen Madrasissa ja sen jälkeen luentokiertueelle; he eivät palaisi matkaltaan lähes seitsemään vuoteen. Sodan syttyessä Mario joutui Italian kansalaisena internoiduksi ja Maria kotiarestiin. Maria vietti kesän Kodaikanalin kukkuloilla sijaitsevassa kylässä, ja tämä kokemus ohjasi hänen ajatuksiaan kohti elollisten olentojen välisten suhteiden luonnetta – aihetta, jota hän kehittelisi elämänsä loppuun asti ja joka opittiin tuntemaan kosmisena kasvatuksena, 6–12-vuotiaille suunnattuna lähestymistapana. Montessorista pidettiin Intiassa hyvää huolta, ja hän tapasi siellä Gandhin, Nehrun ja Tagoren. Hänen 70-vuotispäivänsä kunniaksi Intian hallitukselle esittämänsä pyyntö – että Mario vapautettaisiin ja palautettaisiin hänen luokseen – hyväksyttiin, ja he kouluttivat yhdessä yli tuhat intialaista opettajaa.

Vuonna 1946 he palasivat Alankomaihin ja lastenlasten luokse, jotka olivat viettäneet sotavuodet Ada Piersonin hoivissa. Vuonna 1947 nyt 76-vuotias Montessori puhui UNESCOlle aiheesta ”Education and Peace” (Kasvatus ja rauha). Vuonna 1949 hän oli ensimmäisen kerran kolmesta ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Hän esiintyi viimeisen kerran julkisuudessa Lontoossa vuonna 1951, jolloin hän osallistui yhdeksänteen kansainväliseen montessorikongressiin. Toukokuun 5. päivänä 1952 hän nukkui pois Piersonin perheen loma-asunnolla Alankomaissa poikansa Marion seurassa, jolle hän jätti perinnöksi työnsä.